Manierismin aikana luovuttiin renesanssissa kehitetyistä muodon, mittasuhteiden ja sommittelun ihanteista. Ominaista maalaustaiteessa oli kuvatapahtumien dynaaminen liikkuvuus, ihmisvartalon pidentäminen ja kuvaaminen anatomisesti luonnottomissa asennoissa, komposition liioiteltu monimutkaisuus, luonnoton ja teatraalinen valonkäyttö sekä vapautuminen värien kohdesidonnaisuudesta. Sen taiteeseen liittyi myös pyrkimys vastaanottajan ja teoksen tilaajan miellyttämiseen. Esimerkkinä tästä ovat arvokkaista materiaaleista valmistetut ylellisyysesineet.



Parmigianino, Pitkäkaulainen madonna, öljy puulle, n.1535, Uffizi.
Notkealla viivalla piirretty Maria on enemmän hovinainen kuin äitihahmo. Ihanteen mukaisesti koko hahmo on varsin pitkälle pelkistetty soikioksi ja hän näyttää saaneen ylimääräisiä kaula- ja selkänikamia. Puoli-istuva asento on väkinäinen ja Jeesus lapsi on putoamaisillaan sylistä. Sommitelmassa vallitsee jännitys vasemman ppuolen soikioiden ja oikealla aukeavan pitkän perspektiivin välillä. Kuva on arvoituksellinen.



El Greco, Pyhän Pietarin kyyneleet, 1580-luvun lopulla.
Alkuaikoina taiteilija maalasi kankaalle levein vedoin tummia ja niukkia värejä. Myöhemmässä vaiheessa väritys vaaleni ja kiertyvät ihmishahmot saivat usein tahallisesti luonnonvastaiset värit. El Greco tunnetaan aikakauden ensimmäisenä voimakkaiden henkisten tuntemusten ikuistajana kankaalle.



Giuseppe Arcimboldo, 1591, 
Kuvataiteilija kokosi maalauksensa omalaatuisella tavalla; vihanneksista ja esineistä. Aikalaisten mukaan maalaukset olivat kuitenkin malliensa näköisiä.